Valokuvistani

Valokuvani tutkivat olemassaolon haurautta ja elämän kipeää kauneutta, pysäyttäen hetkeen, jossa hengitys, liike ja luonto kietoutuvat yhteen.

Valokuvaus on minulle sen paljastamista, mikä odottaa hiljaa tullakseen nähdyksi. Valokuvaus ei ole vain olemassa olevan tallentamista. Jokainen kuva on keskustelu läsnäolon ja poissaolon välillä, maailman pintojen ja olemisen sisäisten kudosten välillä.

Työskentelyni tapahtuu kynnyksillä: siellä, missä keho kohtaa maiseman, missä aika taipuu pitkissä valotuksissa, missä liike jättää jäljen kuin muiston pinnan ylle.

Suurin osa työstäni kumpuaa omakuvista ja kontemplatiivisesta havainnoinnista. Olipa kyseessä hauras hahmo jäätyneellä horisontilla, liukeneva liike kesäisellä pellolla tai varjo, joka viipyy ohikulkevien tuntemattomien rinnalla, pyrin ilmentämään sekä tarkkailijaa että tarkkailtua.

Kamera ei ole minulle niinkään dokumentoinnin väline kuin kumppani reflektiossa, antaen elämän näkymättömien ulottuvuuksien – kiireellisyyden, haurauden, sitkeyden ja hiljaisuuden – hengittää olemassaolonsa muotoon.

Inspiraationi löytyy pienten kohtausten estetiikasta, hiljaisista yksityiskohdista ja elementaarisista rytmeistä. Sammalpeite, veden välke, liikkuva varjo: nämä eivät ole vähäpätöisiä aiheita, vaan merkittäviä huomiomaisemia. Katsomisen taidon kautta kutsun katsojat löytämään uudelleen sen, mitä filosofi Gaston Bachelard kutsui ”arkipäivän intiimiksi äärettömyydeksi”.

Taustani butoh-tanssijana ja qigongin harjoittajana muovaa tätä lähestymistapaa. Keho, kuin tuulessa liehuva kangas, venyy, romahtaa ja laajenee. Hengitys, ele ja hiljaisuus ohjaavat sitä, kuinka astun kuvaan – en esiintyäkseni, vaan asettuakseni. Liike muuttuu valokuvaksi; valokuva muuttuu meditaatioksi, kontemplaatioksi.

Nämä kuvat ovat myös muistin ja kuulumisen tekoja. Hakeudun ympäröivän maailman tekstuureihin, vuodenaikojen pinnoille: vanhan puun halkeamiin, kiven kosteaan kiiltoon, sumun leikkiin järven yllä. Pinnat ovat kuin iho – iäkäs, arpeutunut, hohtava – kantaen tarinaa niistä, jotka ovat olleet ja niistä, jotka tulevat. Niitä kuvatessani kosketan olemassaolomme yhteistä arkistoa.

Ajattelen työni olevan yhtä aikaa terapeuttista ja anarkistista. Terapeuttista siinä, että se tarjoaa pysähtymisen, huomaamisen hetkiä sekä resilienssiä, kestävyyttä. Anarkistista siinä, ettei se suostu pysymään yhdessä todellisuuden kehyksessä, vaan vihjaa aina toiseen ulottuvuuteen – olemisen jälkeen, tarkkailijan varjoon, häiriöön tilassa. Myös huumori elää näissä kuvissa, sillä elämän vakavasti ottaminen on myös ilon löytämistä elämän kurittomuudesta.

Viime kädessä valokuvaan muistuttaakseni itseäni – ja niitä, jotka katsovat kanssani – siitä, ettei taide ole erillään elämästä. Se on elämä, jota katsotaan rohkeudella ja lempeydellä. Se on elämän vimma, käännettynä kuvaksi. Se on mahdollisuus kävellä ja pysähtyä sellaisena kuin todella olemme.

Kuten William Blake kirjoitti: ”Nähdä maailma hiekanjyvässä ja taivas villikukassa.” Siinä on työni lähtökohta: löytää maailmoja pienimmistä eleistä ja kutsua muita hiljaiseen, mutta äärettömään tilaan, jossa taide ja elämä kohtaavat.

Tutustu valokuviini tästä

Käy Picfair valokuvasivustollani