Taidevalokuvaaja ja Ohjaaja-tekijä Kulttuurin ja Sosiaalialan Kentällä

Osku Leinonen on tamperelainen valokuvaaja ja ohjaaja, joka työskentelee valokuvan ja performanssin rajapinnassa. Hänen teoksensa syntyvät kehon, ajan ja hiljaisuuden kohtaamispisteissä – siellä missä liike muuttuu jäljeksi ja läsnäolo alkaa liueta valoksi.

Vuodesta 2019 lähtien valokuvaus on ollut hänen ensisijainen ilmaisumuotonsa. Leinonen tunnetaan omakuvaan pohjautuvista, prosessilähtöisistä sarjoistaan, joissa yhdistyvät performatiivisuus, pitkät valotusajat ja kehollinen tietoisuus.

Kuvissa ei tavoitella ratkaisevaa hetkeä, vaan hetken avautumista: aikaa, joka kerrostuu, katoaa ja jättää jälkensä. Ihmishahmo ei esiinny hallitsevana, vaan huokoisena – osana maisemaa, säätä ja valoa.

Leinosen taiteellinen tausta juontaa 2000-luvun alkuun esitystaiteen ja butoh’n pariin. Pitkäaikainen työskentely kehollisten ja somaattisten menetelmien parissa näkyy hänen valokuvissaan syvänä läsnäolon ja aistimisen tutkimuksena.

Butoh’n hitaus, sisäinen liike ja muodon purkaminen heijastuvat kuvissa, joissa identiteetti näyttäytyy muuttuvana ja avoimena tilana. Leinosen keskeiset teemat ovat ajan kulumisen muistijäljet ja ihmisen hauraan mutta sitkeän olemassaolon huomaaminen ja tallentaminen.

Leinonen on Artspace Pellon perustaja ja ohjaaja (2016–2020). Taidetila Pelto oli taiteilijavetoinen, voittoa tavoittelematon tila Tampereella, joka keskittyi performanssitaiteeseen, butoh’hun, somaattisiin käytäntöihin, äänitaiteeseen ja kokeellisiin formaatteihin. Leinonen vastasi tilan kuratoinnista, tuotannosta sekä kansainvälisten yhteistyöprojektien ja konferenssien toteutuksesta yhteistyössä tilassa toimivien kanssa.

Koulutukseltaan Leinonen on teatteri-ilmaisun ohjaaja (BA, Metropolia) sekä sosiaalialan ammattilainen (BA, Espoo–Vantaan ammattikorkeakoulu). Hän työskentelee ohjaajana kehitysvammaisten henkilöiden parissa, yhdistäen taiteellisia ja kehollisia menetelmiä ihmislähtöiseen, kohtaavaan työskentelyyn.

Osku Leinosen taide kutsuu pysähtymään. Se avaa tilan, jossa katsoja voi kohdata ajan, valon ja oman olemassaolonsa hienovaraiset liikkeet – ilman kiirettä, ilman selitystä, mutta syvästi läsnä.

Valokuvistani

Valokuvani tutkivat olemassaolon haurautta ja elämän kipeää kauneutta, pysäyttäen hetkeen, jossa hengitys, liike ja luonto kietoutuvat yhteen.

Valokuvaus on minulle sen paljastamista, mikä odottaa hiljaa tullakseen nähdyksi. Valokuvaus ei ole vain olemassa olevan tallentamista. Jokainen kuva on keskustelu läsnäolon ja poissaolon välillä, maailman pintojen ja olemisen sisäisten kudosten välillä.

Työskentelyni tapahtuu kynnyksillä: siellä, missä keho kohtaa maiseman, missä aika taipuu pitkissä valotuksissa, missä liike jättää jäljen kuin muiston pinnan ylle.

Suurin osa työstäni kumpuaa omakuvista ja kontemplatiivisesta havainnoinnista. Olipa kyseessä hauras hahmo jäätyneellä horisontilla, liukeneva liike kesäisellä pellolla tai varjo, joka viipyy ohikulkevien tuntemattomien rinnalla, pyrin ilmentämään sekä tarkkailijaa että tarkkailtua.

Kamera ei ole minulle niinkään dokumentoinnin väline kuin kumppani reflektiossa, antaen elämän näkymättömien ulottuvuuksien – kiireellisyyden, haurauden, sitkeyden ja hiljaisuuden – hengittää olemassaolonsa muotoon.

Inspiraationi löytyy pienten kohtausten estetiikasta, hiljaisista yksityiskohdista ja elementaarisista rytmeistä. Sammalpeite, veden välke, liikkuva varjo: nämä eivät ole vähäpätöisiä aiheita, vaan merkittäviä huomiomaisemia. Katsomisen taidon kautta kutsun katsojat löytämään uudelleen sen, mitä filosofi Gaston Bachelard kutsui ”arkipäivän intiimiksi äärettömyydeksi”.

Taustani butoh-tanssijana ja qigongin harjoittajana muovaa tätä lähestymistapaa. Keho, kuin tuulessa liehuva kangas, venyy, romahtaa ja laajenee. Hengitys, ele ja hiljaisuus ohjaavat sitä, kuinka astun kuvaan – en esiintyäkseni, vaan asettuakseni. Liike muuttuu valokuvaksi; valokuva muuttuu meditaatioksi, kontemplaatioksi.

Nämä kuvat ovat myös muistin ja kuulumisen tekoja. Hakeudun ympäröivän maailman tekstuureihin, vuodenaikojen pinnoille: vanhan puun halkeamiin, kiven kosteaan kiiltoon, sumun leikkiin järven yllä. Pinnat ovat kuin iho – iäkäs, arpeutunut, hohtava – kantaen tarinaa niistä, jotka ovat olleet ja niistä, jotka tulevat. Niitä kuvatessani kosketan olemassaolomme yhteistä arkistoa.

Ajattelen työni olevan yhtä aikaa terapeuttista ja anarkistista. Terapeuttista siinä, että se tarjoaa pysähtymisen, huomaamisen hetkiä sekä resilienssiä, kestävyyttä. Anarkistista siinä, ettei se suostu pysymään yhdessä todellisuuden kehyksessä, vaan vihjaa aina toiseen ulottuvuuteen – olemisen jälkeen, tarkkailijan varjoon, häiriöön tilassa. Myös huumori elää näissä kuvissa, sillä elämän vakavasti ottaminen on myös ilon löytämistä elämän kurittomuudesta.

Viime kädessä valokuvaan muistuttaakseni itseäni – ja niitä, jotka katsovat kanssani – siitä, ettei taide ole erillään elämästä. Se on elämä, jota katsotaan rohkeudella ja lempeydellä. Se on elämän vimma, käännettynä kuvaksi. Se on mahdollisuus kävellä ja pysähtyä sellaisena kuin todella olemme.

Kuten William Blake kirjoitti: ”Nähdä maailma hiekanjyvässä ja taivas villikukassa.” Siinä on työni lähtökohta: löytää maailmoja pienimmistä eleistä ja kutsua muita hiljaiseen, mutta äärettömään tilaan, jossa taide ja elämä kohtaavat.

Tutustu valokuviini tästä

Käy Picfair valokuvasivustollani

Elements for macOS application icon. Made in Elements