Valokuvauksestani: ympäristöperintö, kontemplatiivinen valokuvaus ja kehoarkeologia

Valokuvaukseni on hidasta, kehollista ja kontemplatiivista. Kuvat syntyvät siellä, missä aika, liike ja pinta kohtaavat: rakennetussa ympäristössä, maisemassa ja omassa kehossa. Työni ytimessä on kysymys: miten olemme maailmassa ja miten maailma on meissä.

Pintoja neljässä säässä

Sama pinta puhuu eri tavoin auringossa, sateessa, kosteana ja pakkasessa. Näin ne näyttäytyvät minulle.

Aurinko

Vanhan puuoven väri. Lattialautojen pehmeys. Punamullalla maalatun seinän lämpö, jota aurinko ja tuhannet katseet ovat ladanneet. Kosketa puuta. Kosketa tiiliseinää. Huomaa halkeama. Ota askel. Löydä se, mikä oli hetki sitten piilossa ja nyt paljastuu.

Anna silmien ja kameran näyttää se, mikä täytyy löytää, ja se, mikä on jäänyt jälkeen.

Sade

Värit muuttuvat. Pinnat tuntuvat tulevan toisesta maailmasta. Sävyt hiljenevät, mutta ikkunalasiin valuva vesi piirtää heijastuksia, kuvioita ja uudelleen muotoutuvia kuvia. Vanhan lasin kuplat ja epätasaisuus lohduttavat silmää. Ihminen ei ole täydellinen, eikä ympäristön ihokaan. Kun oma ihoni vanhenee, vanhenevat pinnatkin.

Kosteus

Yhtäkkiä märän kiven kaikki värit tulevat näkyviin, kuin pieniä sateenkaaria, jotka vesi on tuonut esiin. Vanhan tallin lattia on kostea ja sävyiltään syvempi kuin auringon kuivaama seinä. Pöly on vetäytynyt suojaan puun uurteisiin. Vesi muuttaa pölyn käytöstä: se ei enää nouse ilmaan äkillisestä tuulenpuuskasta vaan asettuu toisin.

Hevosenkengät ovat muovanneet lattiaa ajalla ja työllä, kunnes se tuntuu harvinaisen planeetan pinnalta. Työn jäljet ovat kaikkialla: työkalujen urat puussa ovat kuin allekirjoituksia valkoisella paperilla.

Kylmä

Hiljaisuus on tiheä. Metalli on kylmällä ilmalla hiljaisen voimakas, ja kosketus värisyttää. Ruosteen rinnalle on syntynyt pieniä, ruosteenpunaisia jääkiteitä, jotka kimaltavat ja hohtavat. Valo on muuttunut ja tunnelma saanut toisen sävyn. Tarina kuulostaa nyt toisenlaiselta.

Ympäristö perintö: yhteinen ihomme

Kun näen, kosketan ja valokuvaan pintoja, koen koskettavani yhteistä ihoamme, ympäristöperintöä. Pinnat ovat kuin levysoittimen vinyyli: kosketus on neula, joka herättää musiikin.

Kamerani toimii tuona neulana. Objektiivi ja valo kulkevat pintojen topografian yli etsien jälkiä, rytmiä ja muistia. Säilytetty ympäristö on yhteinen muistipankkimme. Jos kadotamme sen, kadotamme osan itsestämme.

Aloitin rakennettujen ympäristöjen pintojen ja tekstuurien kuvaamisen kesällä 2019 Pispalassa Tampereella, kun aloitin oppisopimuskoulutukseni Rakennuskulttuurikeskus Piirussa. Huolellisesti restauroitu huvila oli ja on edelleen rakennetun kulttuuriympäristön aarre. Siitä lähtien olen syventänyt työtäni eräänlaisena jälkien valokuvaajana, joka dokumentoi yhteisen ihomme tarinaa.

Kehoarkeologia

Työni ei rajoitu rakennettuun ympäristöön. Teen kontemplatiivisia omakuvia ja pieniä maisemakuvia, joissa liike, pysähtyneisyys ja aika limittyvät. Pitkät valotusajat, kehollinen läsnäolo ja butoh’sta ammentava liikkeen kuuntelu sulautuvat samaan tutkimukseen.

Keho ja ympäristö heijastavat toisiaan. Kuten butoh’ssa keho voi muuttua maaksi, vedeksi tai tuuleksi, myös valokuvissani ihminen on osa maisemaa: ei hallitseva vaan huokoinen. Ympäristön iho ja oma ihomme vanhenevat rinnakkain. Molemmat kantavat jälkiä.

Kutsun tätä lähestymistapaa toisinaan kehoarkeologiaksi. Pinnat, kerrostumat ja ajalliset jäljet paljastavat sen, mikä on ollut, ja sen, mikä yhä on. Kuvaaminen on esiinkaivamista, ei rakentamista.

Omakuvat ja liike

Kuvani eivät tavoittele ratkaisevaa hetkeä vaan hetken avautumista. Ne jäävät hetkeen niin pitkäksi aikaa, että se alkaa muuntua. Kuvissa näkyy harvoin silmänräpäys. Siinä näkyy aika, joka kerrostuu, kääntyy takaisin itseensä ja jättää jälkiä.

Terävä kuva vastaa usein liian nopeasti. Sumeus, liike ja epävarmuus pitävät kysymyksen auki: Olenko pysyvä vai jatkuvassa liikkeessä? Missä minä alkaa ja missä se päättyy?

Palaan yhä uudelleen samanlaisiin paikkoihin: järvenrantoihin, pelloille, metsiin, puutarhoihin ja vuodenaikojen välisiin kynnystiloihin, kuten alkutalveen, loppukesään, aamun ensihetkiin, sumuun ja sulavaan jäähän. Työskentelen yleensä yksin, aikaisin aamulla tai myöhään illalla, kun maailma tuntuu vähemmän tarkkailevalta ja rehellisemmältä.

Käytän omaa kehoani, koska se on aina saatavilla ja koska se poistaa etäisyyden. Olen yhtä aikaa tarkkailija ja tarkkailtu. Naamarit, takit ja yksinkertaiset vaatteet eivät ole pukuja vaan elementtejä, jotka vähentävät yksilöllisyyttä ja avaavat hahmon kohti arkkityyppistä: muistoa, todistajaa, vaeltajaa, kaikua.

Liike on ensisijainen työvälineeni. En lisää maalauksellisia tehosteita digitaalisesti, sillä siveltimenvedot syntyvät ajasta itsestään. Valotuksen aikana liikutan kameraa, kehoani tai molempia. Joskus liikkuu kuvauskohde, joskus sen ympärillä oleva maailma, ja usein on epäselvää, kumpi liikkuu. Juuri tämä epäselvyys on merkityksellistä. Käytän pitkiin valotuksiin ND-suotimia sekä itse tehtyjä suotimia: lasin-, muovin- ja tekstuurimateriaalinpaloja objektiivin edessä. Ne ovat tarkoituksella epätäydellisiä, ja ne tuovat kuvaan vääristymää, pehmeyttä ja arvaamattomuutta, kuten muisti.

Butoh’n periaatteet näkyvät tässä: hitaus, mikroskooppinen liike ja sisäisen impulssin seuraaminen. Keho ei suorita liikettä vaan tulee liikutetuksi. En rakenna elettä, vaan annan sen syntyä.

Pispala: maisema, jossa historia ja nykyhetki kohtaavat

Pispala, jossa asun, on täynnä ainutlaatuisia rakennuksia, ihmisiä ja luontoa. Se on maisema, jossa historia ja nykyhetki kohtaavat: harju kahden järven välissä, työläiskulttuurin ja taiteilijuuden risteyskohta. Valokuvissani pyrin tallentamaan tuon kohtaamisen, pienen mutta merkityksellisen yksityiskohdan, joka muuten jäisi huomaamatta.

Taiteesta ja katsomisesta

Taiteilijana pyrin herättämään mielikuvia, vaikutelmia ja muistijälkiä. Valokuvat synnyttävät vedoksia, vedokset ajatuksia ja ajatukset uusia kokeiluja: toisinaan uusia naamioita rakennettavaksi, toisinaan performatiivista liikettä tai butoh-tanssia. Kaikki alkaa havainnosta. Pienestä kivestä polulla. Pienestä värähdyksestä sydämessä.

Ihmisenä toivon voivani muistuttaa meitä kuulumisesta tähän paikkaan juuri nyt, riippumatta siitä, mitä on jo menetetty tai jätetty taakse. Yhteinen perintömme voi alkaa tästä hetkestä. Me olemme osa sitä.

Siksi meidän on nähtävä, kosketettava ja arvostettava, kaikilla aisteillamme, hellästi ja kiitollisina.

Valokuvagalleriat

Valokuviani voi selata ja hankkia kahdesta verkkogalleriasta:

• Osku Leinonen Photography: päägalleriani on Smugmug-alustalla. Se sisältää laajat kokoelmat omakuvia, luonnon yksityiskohtia, butoh-henkisiä kuvia ja maisemakuvia. Kuvia on yli 3000, ja ne ovat tilattavissa korkealaatuisina vedoksina, tauluina ja kehystettyinä.
• Joyful Photography: Picfair-galleria, josta kuvat ovat ladattavissa ja tilattavissa monipuolisilla tavoilla, myös ulkomailta.

Kamera ja työvälineeni

Kuvaan Ricoh GR -kameralla: kiinteäobjektiivinen kamera on niin pieni, että se katoaa käteen, ja niin tarkka, että se palkitsee täyden huomion. Varusteeni, kuten suotimet, sovittimet ja jalustan, esittelen englanniksi sivulla Contemplative Photography Essentials. Sivulla on Amazon-affiliate-linkkejä, ks. Amazon Affiliate Disclosure.

Kuvankäsittelyssä käytän ensisijaisesti Adobe Photoshopia, joka on ammattivalokuvaajien ja graafisten suunnittelijoiden alan standardi. Adobe Photoshop Elements on kevyempi ja edullisempi vaihtoehto, jonka ominaisuudet riittävät mainiosti monille kotikäyttäjille ja harrastajille.

Maksuttomista vaihtoehdoista GIMP (GNU Image Manipulation Program) on monipuolinen ja täysin ilmainen kuvankäsittelyohjelma, joka tarjoaa pitkälti samat perustoiminnot kuin kaupalliset ohjelmat. Pilvipohjaiset kuvankäsittelyohjelmat tarjoavat lisäksi nopean tavan muokata kuvia suoraan selaimessa ilman asennuksia.

Tärkeintä kuvankäsittelyssä ei kuitenkaan ole ohjelma vaan se, mitä haluat kuvalla sanoa. Hyvä työkalu palvelee tyyliäsi, ei toisin päin.